Jokainen hevonen on oma yksilönsä niin rehunkäytön kuin ruuansulatuksenkin suhteen.
Lähinnä nämä yksilölliset erot tulevat käytännössä näkymään kilpailukaudella, kun hevonen matkustelee ja kilpailee tiuhemmin, treenaus on tiukempaa ja elimistö kuormittuu rasituksesta usein.
Hevosten ruokinnasta voisi puhua vaikka kuinka ja paljon, mutta pysytään ihan perusasioissa perusterveen hevosen treeni- ja kilpailukauden ravinnonsaamisesta.
Jokaisella tallilla on omat tapansa ja tyylinsä ruokkia, enkä ota kantaa, mikä on se oikea tapa. Välttämättä oikeaa tapaa ei ole olemassa, vaan on juuri hevoselle havaittu toimiva ruokavalio, jolla suoritukset saadaan optimaalisksi kaiken muun hyvän hoidon lisäksi.
Korsirehu – ruokinnan perusta
Aloitetaan korsirehusta: Suomessa yleisesti heinä, joka koostuu tavallisesti nurminata-timotei-apila -seoksesta. Suhde vaihtelee ja sen mukaan myös heinän ravinnepitoisuus valkuaisen osalta vaihtelee. Ravinnepitoisuuteen vaikuttavat maan laatu (ravinteet, lannoitukset), korjuuajankohta, korjuutapa ja varastointi.
Pääsääntöisesti Suomen oloissa on kahta tyyliä tehdä talven heinät: joko kuivana pieniin tai isoihin paaleihin. Harva tekee enää irtoheinää, saati seivästää. Lisäksi on muovittaminen joko ilman säilöntäaineita tai käyttämällä maitohappobakteereita taikka happoa. Näihinkin vaikuttavat monet seikat, kuten sää, heinän kuiva%, pellonmuoto, varastointitilat sekä käytettävät kone- ja työresurssit.
Kuitenkin korsirehu on kaiken ruokinnan perusta. Hyvä heinä on lähtökohta sille, mitä muuta hevoselle syötetään ja minkä verran. Heinän syöntiä ei kannata tavallisesti rajoittaa, vaan ihanne olisi vapaa heinä, jolloin hevonen saisi halutessaan mutustella heinää aina halutessaan. Kilpahevosen ollessa kyseessä, heinän liikasaanti harvemmin on ongelma – päinvastoin. Hevosen vatsalaukkuun työntyy jatkuvasti happoja, oli siellä rehua tai ei, joten tyhjä vatsalaukku altistaa limakalvovaurioille – vatsahaavalle.
Ihmisen ruonsulatus toimii vastaavasti niin, että kun mahalaukkuun tulee ruokaa, vasta silloin alkavat mahalaukun limakalvot erittämään mahanestettä, joka pilkkoo ravinnon pienemmiksi. Saaliseläimenä hevonen luonnontilassa etsii ja syö ruokaa jatkuvasti muutaman tunnin lepotaukoja lukuun ottamatta, jolloin sen aistit varoittavat välittömästi uhkaavasta vaarasta, mikäli petoeläin on lähttyvillä.
Monen kilpahevosen ongelma on vatsahaava, jota yritetään välttää kaikin mahdollisin tavoin
Totuus kuitenkin on, että jopa 70-90 % kärsii vatsahaavasta, eli miltei kaikilla kilpahevosilla jossain uransa vaiheessa on tämä vaiva edessä – samoin hoitajille aiheuttaa tuskaa miettiä syitä ja keinoja ennaltaehkäistä maahahaava ja nopeuttaa toipumista siitä.
Hevosen psyyke määrittää ruokinnan
Hevosen psyyke on tärkein avain koko ruokkimisen miettimisen mallina. Tuttu henkilö osaa parhaiten arvioida hevosen stressinsietotason ja käyttäytymisen eri tilanteissa. Samoin hän myös osaa ennakoida parhaiten kilpailu- ja valmennuskauden vaikutukset hevosen ruuansulatusjärjestelmään, niin että mahdollisimman pienin vaurioin selvittäisiin.
Jännittäjät ja huonosti matkustavat hevoset, jotka eivät juo tai koske heiniin koko kilpailumatkan aikana, ovat suuressa vaarassa sairastua mahahaavaan – se taas johtaa hyvin nopeasti kunnon romahtamiseen ja tuo mukanaan kaikenlaista lisäongelmaa vastustuskyvyn laskun vuoksi. Hevonen on herkempi sairastumaan erilaisille infektioille ja virustaudeille, joten kierre on valmis.
Sanomattakin on selvää, että silloin kilparadat on unohdettava hetkeksi, kunnes taas kaikki alkaa olla kunnossa.
Joten heinää ja vettä! Ja paljon. Mitä enemmän sen parempi.
Huonosti syöville hevosille on keksittävä erilaisia herkkuja ja virikkeitä, joilla ruoan saisi maistumaan. Hevoskaveri samaan tarhaan taikka kisareissuille mukaan. Joku saattaa pihatto-olosuhteissa voida parhaiten, toiset taas omassa karsinassa.
Täysrehut eli väkirehut
Kun nyt on käsitelty heinäasiat, on vuorossa täysrehut eli ns. väkirehut. Niillä tarkoitetaan viljaa taikka pelkästään teollisia ”säkkirehuja”, joissa osana on vilja, lähinnä kaura tai ohra, taikka ihan kaurattomia pussirehuja.
Nyt täytyy myöntää, että olen hieman ehtinyt pudota kärryiltä näiden uusimpien teollisten rehutuottajien valmistamista rehuista. Jokaisella on omat mielipiteensä, miten haluavat ruokkia hevosensa, mutta kuitenkin vaikuttaisi siltä, että viljojen tärkkelyspitoisuus halutaan pitää mahdollisimman alhaisena.
Itse annan kauraa, tällä hetkellä kokonaisena, joskus litistäen.
Päivä”kaurat” tulee annettua tällähetkellä vain ihan muutamalle yksilölle, ja iltaisin kaikki saavat puuroannoksen, johon sotken mukaan suolat, kivennäiset ja muut vitamiinit.
Puuro koostuu pellavarouheesta, joka haudutetaan kuumassa vedessä samassa saavissa mellassileikkeen ja joskus vehnäleseen kanssa. Kokonaisia pellavasiemeniä ei enää tule keiteltyä, kun markkinoille on tullut käteviä rouhevalmisteita joille riittää kuuman veden kanssa haudutus. Aivan niin paksua limaa ei noista synny, mutta riittävästi kuitenkin edistämään suolen toimintaa ja hyvinvointia.
Suola ja jodi
Merisuolaa käytän reilusti, joskus jodioitua. Pari viimeistä vuotta on merilevä ollut ahkerassa syötössä, nimenomaan tuon jodin takia.
Suomen maaperä on ainakin täällä itäisessä osassa jodin osalta köyhää ja lannoitteissa ei sitä juurikaan ole, joten kaikki vilja sekä korsirehu kärsivät jodivajauksesta. Myöskään siitostammoille ja kasvaville varsoille ei yleisimmissä säkkitavaroissa ole riittävästi jodia, joten merileväkuuri aika-ajoin pitää huolen, että puutosta ei pääse syntymään.
Jos omistat kantavan tamman tai olet aikeissa astuttaa keväällä, suosittelen tarkistamaan ruokinnassa jodin määrän. Suomessa ei hevosilta mitata kilpirauhasarvoja, mutta jos asia kiinnostaa, kannattaa olla yhteydessä hoitavaan eläinlääkäriin tai isommille klinikoille, jotka tietävät onnistuuko verikokeiden otto ja niiden lähettäminen Saksaan laboratorioon. Testi maksaa jonkin verran, useamman satasen, mutta jos vähänkin epäilyttää, kannattaa mittauttaa jos on arvokas tamma kyseessä.
Jodin puute tiineyden alkuvaiheessa saattaa aiheuttaa kasvavalle sikiölle harmittavia jalka-asento- sekä purentavikoja, samoin erilaiset lihas- ja neurologiset oireet saattavat olle syynä liian vähäiseen jodin saamiseen. Syynä voi toki olla muitakin puutoksista johtuvia kehityshäiriöitä
”Säkkitavaraa” ja muita lisäravinteita
Syötän myös ”säkkitavaraa” lompakon ja hevosen mukaan. Krafft on tuttu ja tuvallinen, yleensä kaikille hevosille hyvinkin maittava ja siinä on oikeassa suhteessa kaikki mitä tarvitaan. Tosin isompia eriä tilatessa on tuo tapa aika hintava, joten hevosenkin on oltava sellainen että siinä on ”järkeä”. Jotkut syöttävät lisänä kauraa, ja niin itsekin toimin.
Alakuntoisille ja huonossa lihassa oleville kuin myös vaativaan suoritukseen valmistauduttaessa on ihan tavallinen ruokaöljy hyvä ja turvallinen energialisä. Iltapuuron sekaan loraus öljyä lisää annoksen energiamäärää helposti ja maistuu monelle hyvin. Öljyllä saa myös helposti korvattua viljan energiamäärää, jos hevonen on huono syömään ja tarvitsisi vähän lisää massaa.
Melassileikettä ei enää saa, mutta pellettiä kylläkin, ja sitä tulee annettua turvotettuna – seosmelassi oikeastaan vain juomana, jos ei vesi oikein pelkästään maistu ajosuorituksen jälkeen.
Ohra – ei hevosen rehua?
Ohraa kokeilin useamman vuoden syöttää ja ihan hyvin tuloksin. Ohran kanssa vaaditaan hieman enemmän työtä. Ensin se on litistettävä tai murskattava koneella pieneksi, ja sen jälkeen kuumassa vedessä haudutettava jonkin aikaa, ainakin väh. tunnin. Nyt kun viime kesänä ei ollut omaa ohraa kasvamassa, ei ole tänä vuonna sitä sitten syötetty. Ajattelin kuitenkin taas keväällä ostaa naapurilta jonkin verran ohraa ja alkaa syöttämään sitä.
Usein kuuluu sanottavan että ohra ei oikein ole hevosen rehua, ennemmin lehmien ruokaa. Aika moni tehdasrehu on ohrapohjainen, tosin lämpökäsitelty, ja ohran syöttäminen sellisenaan ei onnistu, vaan se täytyy saada pienemmäksi ja hauduttaa pehmeäksi.
En myöskään ole havainnut, että jalkaturvotukset tai rivit olisivat tulleet riesaksi, vaan hyvin ovat kestäneet. Annoskoon on kuitenkin oltava korkeintaan 0.5-0,8 l /hevonen/vuorokausi, kun kyseessä haudutettu ohrapuuro.
Oikeastaan mitään kikkailua ruokien kanssa ei ole, vaan pääasia on, että hevonen syö ja toisesta päästä ruoka tulee ulos ja siinä välissä pitää moottorin kunnossa.
Tarpeen mukaan lisään vitamiineja ja erilaisia ravintolisiä mukaan, jos tilanne siltä näyttää. Korostan vielä, että hevosen yksilölliset ominaisuudet määrittelevät, minkä verran mitäkin annetaan vai annetaanko ollenkaan.
Eikä saa unohtaa hevosen käyttötarkoitusta. Kasvavat varsat vaativat enemmän valkuaislisää kuin vanhemmat joutohevoset, ja tiineet tammat taas hieman toisella tapaa kuin valmennettavat ja kilpailevat yksilöt.
Itse hörppään nyt teen ja sämpylän ja sitten taas jatkan hommia, ensi kertaan.