Aikaa on kulunut pitkälti viimeisestä postauksesta. Talvi tuli ja meni ja nyt on kesä kohta parhaimmillaan. Kevään kiireisiin kuuluu totta kai tammojen varsomiset ja Tres Bien Ås varsoikin komean tähtipää – pojan toukokuun alussa. (Tero lempinimeltään). Isänä Maven’s Way. Kaikki sujui hyvin ja nyt Tepan eli Tres Bien Ås:n uudeksi sulhaseksi on valittu Jontte Boy ja tiinehtymisen jälkeen Tepa varsoineen jatkoikin matkaa uuteen kotiin.

Sitten siihen murheiluun. Camriinalle ilmaantui vatsavaivoja, joita ensin yritettiin saada kotona laukeamaan liikuttamalla ja letkuttamalla. Letkuttamisesta ei sitten tullut mitään, koska mahalaukku ei vetänyt nestettä eteenpäin vaan hevonen refluksoi kaiken. Neuvoteltuani lääkärien kanssa leikkaus olisi ainoa keino pelastaa hevosen henki, sekin 50/50, mutta ilman sitä Camriina menettäisi henkensä joka tapauksessa seuraavan vuorokauden sisällä. Aitovetin klinikalla Camriina vielä ultrattiin, josko saataisiin selvyyttä mikä kohta suolessa oli vialla, mutta se jäi epäselväksi koska aika muutenkin alkoi olla jo kortilla. Matka kohti leikkaussalia Viikin eläinsairaalaan alkoi tippapussien (infuusio laskimoon) saattelemana. Ulko- ovien edessä olikin jo koko leikkaustiimi vastassa ja hevoselle aloitettiin kiireesti shokkihoito. Itsekin jo miltei pari vuorokautta valvoneena ja huolesta suunniltani seurailin sivusta kuinka järjestelmällisesti hevosesta mitattiin sykettä, otettiin verikokeita, nesteitä tiputettiin voimakkaalla boluksena ja toinen tiimi yritti ultralla selvittää vatsanseutua missä kohtaa häiriö oli. Ohutsuoli pernan alueella oli jo laajentunut ja työnsi pernaa ylös, ja kaasuuntuminen oli koko ajan käynnissä. Selvää syytä ei löytynyt, joten hevonen pistettiin anestesiaan ja siitä leikkauspöydälle jalat kohti kattoa vinssin varassa kannatellen. Kun leikkausalueen paikka oli saatu puhdistettua ja hevonen peitelty steriileillä liinoilla, saapuivat kirurgit paikalle ja tekivät viillon vatsaan lihasten halki ja alkoivat työstämään suolikekoa järjestelmällisesti alusta alkaen. Sain olla seuraamassa operaatiota ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän millainen suolimäärä on ahdettuna pieneen tilaan – ohutsuoltahan saattaa olla hyvinkin se reilu 25 metriä, ja lisäksi paksusuoli jonka pituus vaihtelee normaalisti 7-8 metrin välillä, joten reilun kokoisen puutarhaletkun verran pituutta riittää. Kirurgi sitten lypsi suolta niin, että vasemmalla kädellä hän piti suolen etuosan puoleisesta päästä kiinni ja oikealla kädellään veteli rauhallisilla liikkeillä kaasumuodostelmaa kohti peräsuolta. Näin menetellen hän kävi suolen kohta kohdalta huolellisesti läpi kunnes kaasut oli saatu ajettua pois. Ilmeisesti kaiken alku oli rehumälli joka oli jumittunut ohutsuolen mutkaan eikä sitten liikahtanut siitä eteenpäin, ja näin ollen kaasuuntuminen alkoi jonka seurauksena oli refluksointi. Ohutsuoli oli myöskin jo alkanut kiertymään joten ihan viimeisillä hetkillä leikkaukseen päästiin. Nyt säästyttiin itse suoleen kajoamiselta ja se parantaa ennustetta suuresti. Kaiken kaikkiaan aikaa meni tähän operaatioon useampi tunti, ja täytyy nostaa hattua kuinka uutterasti tiimi toimi ja jokainen tiesi mitä tehdään.

Kun suoli oli käyty läpi ja kaikki tehty sen eteen mikä oli tähdellistä, niin alkoi haavojen ompelu ja hakasten kiinnittäminen (niiden hakasten poistaminen olikin sitten kotona oma ohjelmanumeronsa). Laskeskelin että Camriina oli liikkumatta selällään noin 5 tuntia, ja se on pitkä aika, joten huolena olisi vielä siitäkin johtuvat mahdolliset lihas- ja hermovauriot (Rabdomyolyysi ), mutta ensisijainen huoli oli tietenkin se, että herääkö tamma enää ja alkaako suolen toiminta normalisoitumaan. Odottelin käytävällä heräämön oven takana ja kuuntelin kuuluiko mitään hengitysääniäkään enää… Onneksi kotiin sain hälytettyä apua ja hevosille oli hoitaja paikalla, joten ajattelin odotella vielä, kunnes hevosen tilanne selviää paremmin.

Kello alkoi olla jo miltei puolen yön, kun hevonen alkoi liikahtelemaan ja nostelemaan päätään. Sain luvan vilkaista tammaa ennen kotiin lähtöä, ja siellähän Camriina makasi sekavana ja voimakkaasti tärisevänä. Toisaalta hyvä, että ei liian aikaisin lähde liikkeelle, koska haava-alue on suuri ja riskit repeämiselle isot. Nyt oli kuitenkin aika sanoa heipat ja mahdolliset hyvästit, jos ei enää nähtäisi ja lähteä ajelemaan kohti kotia. Täytyy kuitenkin pitää mielessä että kyseessä on VAIN hevonen, joskin rakas sellainen ja elämä jatkuisi omalla kohdallani sitten ilman Camriinaa. Syyttely on turhaa vaikka miettiikin päänsä puhki miten ja millä tavalla oli tullut ruokittua, oliko joku heinäerä huonompaa vai oliko tarhassa jotain, vai mikä oli syynä tapahtuneelle. Tuliko viikolla ajettua jotenkin liian kovaa vai missä vika? Se on sanottava että hiekkaa ei suolesta tai mahalaukusta havaittu eikä myöskään mahdollisesti matojen aiheuttamia ongelmia löytynyt. Jos nyt jotain positiivista haluaa asiassa hakea. Tiesin että Camriina on parhaassa mahdollisessa hoidossa mitä Suomessa voi vain olla, ja siellä oltiin erittäin huomaavaisia omistajia kohtaan – lupasivat olla yhteydessä heti jos jotain akuuttia ilmaantuu, muutoin soittavat päivittäin kertoen kuulumiset. Joten toivoin todella, ettei puhelin soisi ennen iltapäivää koska silloin asiat ovat todennäköisesti hyvin erään eläinlääkäriopiskelijan mukaan.

Yritin keskittyä kotosalla muihin hommiin ja kevätkiireet olivat parhaimmillaan käynnissä. Peltotyöt, laidunten aitaukset, tarhojen korjaukset ja siivoamista niin paljon kuin ehtii. Lisäksi tietysti päivittäiset ajamiset ja hoitorutiinit. Ruokinnan ja hoidon laatua miettiessäni totesin että hysteeriseksi ei kannata ruokinnan suhteen muuttua. Hyvälaatuinen heinä, vettä jatkuvasti saatavilla ja väkirehun määrä oikealla tavalla suhteutettuna liikuntaan on toimiva perusta, on ollut sitä jo tähänkin asti, mutta nyt sitten vain salama osui kohdalleen ja jokin epäonninen sattuma aiheutti vahingon, jota ei voinut ennakoida. Ähkyhän on hevosella yleinen vaiva, mutta itselleni ei tämän kanssa ole oikeastaan koskaan ollut suurempia ongelmia hevosten suhteen. Vuosia sitten eräs puolivuotias varsa matokuurin saatuaan alkoi kaasuuntua ja sen kohtaloksi koitui sitten eutanasia. Sekin säikäytti kovasti ja jälkeenpäin ajatellen varsojen madotuksen kanssa on hyvä olla tarkkana; pienet annokset ja heti parin kuukauden ikäisenä aloitettuna. Mikäli matoja on, niin niiden liikkeelle lähtö ei ole niin voimakasta että suoli menisi tukkeeseen.

Eläinlääkärit sitten soittivat iltapäivisin ja kertoivat että hevonen on toipunut hyvin, mutta suoli oli edelleen lamaantunut joten infuusion anto jatkui edelleen. Camriina sai juoda vettä pieniä määriä, mutta sekin aiheutti refluksion, joten ennuste alkoi näyttämään huonolta. Oli jo 4. päivä menossa eikä suoli lähtenyt toimimaan. Laajentuessaan se saattaa vaurioittaa hermoja niin pahasti, ettei sen toiminta lähde käyntiin päivissä vaan vaatisi viikkoja, jopa kuukausia aikaa, ja sellaiseenhan ei ollut mahdollisuutta odotella. Tilanne näytti siis varsin huonolta ja lääkärit suosittelivatkin eutanasiaa. Itse kuitenkin ajattelin vielä, että jos hevonen on jaloillaan ja muuten seurailee maailmaa iloisesti ei anneta vielä periksi vaan laitetaan liikkumaan niin, että kävelyä pitkin päivää seuraava vuorokausi – sitten katsotaan tilanne uudelleen. Se on sitten sama kuoleeko suolilamaan vai ompeleiden repeämiseen. Sanoin että jos ette ehdi niin tulen itse kävelyttämään (vakuuttivat että laittavat opiskelijan töihin).

Seuraavaa päivää odotellessa mietin, että antaa mennä – onhan noita hevosia ja uusia tulee koko ajan. Iltapäivällä kun puhelin sitten soi en ollut uskoa korviani, kun lääkäri kertoi hyviä uutisia, kuinka suoli oli alkanut liikkumaan ja nyt oli ruokintaa aloitettu varovasti suun kautta ja infuusio otettu pois. Hienoa! Vielä oli tietenkin refluksoinnin vaara olemassa mutta nyt näytti siltä että pahin on ylitetty ja suolen peristaltiikka toimii.

Camriina vietti vielä muutaman päivän tarkkailtavana, ulostamista ja hevosen vointia seurattiin huolellisesti. Aluksi ruokana oli löysiä puuroja sekä vellejä ja siitä sitten pikkuhiljaa kiinteämpään muotoon ja pieniä eriä korsirehuja. Näytti siltä että ongelmat oli selätetty ja vihdoin tuli lupa hakea hevonen kotiin, tosin aloin jo epäilemään osaanko ruokkia enää ollenkaan. Mielikuva seuraavista 50 vuodesta kävelemässä pellavavesien kanssa tarkkailemassa sontimista ei järin houkuttelevalta tuntunut…

Kotona kaikki sujui hyvin, aluksi Camriina joutui viettämään aikaansa karsinassa ja muutaman kerran päivässä vein riimusta pienelle kävelylenkille. Ruoho kasvoi jo kohisten joten sitä samalla sai rouskutella reilusti, kun kerran maistui. Samalla omakin olo kohentui ja sain ensimmäistä kertaa nukuttua kunnolla pitkästä aikaa, tuntui että näiden huolten sävyttäminä päivinä vanhenin 10 vuotta hetkessä. Tuossa hötäkässä Sabiinakin ehti luomaan varsan, jonka olisi pitänyt syntyä vasta kesäkuun puolella. Varsa löytyi katoksen perältä olkien seasta enkä aluksi sitä edes huomannutkaan kunnes menin vilkaisemaan sinne. Syytä luomiseen en osaa sanoa; emä vaikutti terveeltä ja iloiselta eikä päältäpäin ainakaan huomannut että olisi ollut kipeä jonkin viruksen takia, mutta niinhän sitä sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta, joten sitä seuraavaa onnettomuutta odotellessa menivät seuraavat päivät. Nyt on vielä auki Sabiinan kohtalo siltä osin, että astutetaanko ja jos niin tehdään, niin millä oriilla.

Hulmuskaa ja Tuleskaa on siemennetty nyt tätä blogia kirjoittaessa jo pariin kiimaan, mutta kummallakaan ei ole tärpännyt. Kiimat ovat olleet hyviä ja ajoitus oikea, mutta ei vaan osumaa sattunut. Sulhasena on Välähdys kummallakin. Jos se tuo sitten olisi se kolmas epäonnen koitos samaan sumaan.

Tosin ikäviä uutisia saatiin lukea, kuinka Suomen ravimaailma menetti Suuren Hevosihmisen ajasta ikuisuuteen ja samalla myös omaisille valtava surutaakka hartioille. Toivotan sydämestäni voimia heille ja kaikille, jotka kamppailette vaikeissa tilanteissa.

Mutta kaiken kaikkiaan asiat täällä ovat kuitenkin mallillaan. Muilla hevosilla asiat ovat ok ja niitä on päästy treenamaan säännöllisesti ja toiveissa olisikin (mikäli heinätyöt eivät tänä kesänä jatku loputtomiin) loppukesästä  saada osa koelähtöön.

Camriinan osalta nyt tulevaisuus on siltä osin auki, pääseekö se koskaan kilparadoille, tämä vuosi menee nyt ainakin toipuessa. Sikäli harmittava isku, kun suunnitelmissa oli kesällä ajaa koelähtö ja pari starttia saada alle ennen loppuvuotta, mutta näin ne suunnitelmat muuttuvat. Ja lopuksi sitten vielä kiinnostanee varmaan tietää kuinka kalliiksi operaatio tuli. Vakuutustahan sillä ei sitten tietenkään ollut. Jo ennen Viikkiin saapumista rahaa oli palanut päivystävälle lääkärille ja paikalliselle klinikalle n. 1000 € ja siitä leikkauksen hinta päälle (n. 7000€). Vuorokausimaksu sairaalassa vaihteli lääkemenekin mukaan. Mutta elämä on ja kaikesta selviää, vaikka nyt menikin tämän ja ehkä useamman seuraavankin vuoden budjetti sekaisin. Mutta kaikille meille: ”Yritetään sinnitellä ja selvitä hengissä!”